Esiliinan historiaa

Tällä sivulla on koottuna lehtijuttuja esiliinan historiaan liittyen. Espoon Martat järjestivät  Kauklahden kirjastossa esiliinanäyttelyn 2014 - 2015 vuoden vaihteessa.

Näyttely sai suuren suosion ja sen yhteydessä pidetyt Essu-arpajaiset saivat myös runsaan osanoton. Arpajaisissa oli kaksi palkintoa joista ensimmäinen oli jouluinen esiliina ja toinen sisälsi esiliinan lisäksi patalaput.

 

 

Esiliinan historiaa

Julkaistu Helsingin Sanomissa 30.3.2004

Suomessa esiliina on kuulunut naisen puvustoon jo pakanuuden ajoilta asti. Muualla Euroopassa sen sanotaan tulleen käyttöön vasta 1400-luvulla. Esiliina kuului osana pukuun ja sitä käytettiin niin juhla- kuin arkioloissakin tarkoituksena suojata hametta tai pukua likaantumiselta. Nykyisin esiliina kuuluu arki- ja kotivaatteisiin, mutta perinteisessä kansanpuvussa vyötäröesiliina oli tärkeä ja arvostettu pyhä- ja juhla-asunosa.

Esiliinan on arveltu muinoin kehittyneen lantiosuojuksesta, joka ripustettiin vyötärölle. Länsimaisessa pukeutumisessa esiliinat olivat käytössä vain palvelijoilla ja käsityöläisillä. 1500- luvulla ns. vallasnaiset eivät käyttäneet esiliinaa ollenkaan, vaan se oli leskirouvien käytössä ns. suruesiliinana. 1600-luvulle tultaessa, renesanssin aikaan alkoivat yleistyä pitsikoristeet ja kalliista kankaasta ommellut vyötäröesiliinat, joita käyttivät erityisesti englantilaiset ja saksalaiset säätyläisnaiset. Valkeita juhlaesiliinoja kirjailtiin silkki- ja kultalangoin ja ne ommeltiin sametti- tai silkkikankaasta.

Länsi-Suomessa on 1600-luvulta merkintöjä perunkirjoissa siitä, että sekä porvaris- että kansannaiset ovat käyttäneet esiliinaa yleisesti. Aina seuraavalle vuosituhannelle asti ne olivat ostokankaisia. Raskiesiliina (pyhäesiliina) oli kansannaisen tärkeä hankinta niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Raskiesiliinat olivat vihreitä tai mustia. Keski-Suomessa ja Uudellamaalla arvostettiin kuviolliseksi painettua esiliinakangasta, joka oli pellavaa tai karttuunia. Ylellisyysasetukset ovat vaikuttaneet kaikkiin pukukappaleisiin. Niinpä 1600-luvulla kiellettiin käyttämästä pitsejä ja mainintoja pitsikoristeisista esiliinoista onkin äärimmäisen harvoin. Pitsi saattoi reunustaa huiveja tai päähinettä muttei esiliinaa.

Vanhinta tyyppiä ovat kapeahkot ja lyhyet puuvillaesiliinat, jotka oli omaksuttu säätyläismuodista. Niitä käyttivät esim. Pohjois-Satakunnassa syrjäkylien vaimoväki 1700- luvulla. Tällöin esiliinat erosivat myös määrältään. Pohjois-Pohjanmaalla varakkailla emännillä saattoi olla esiliinoja jopa 12 kappaletta. Satakunnassa ostokankaisen juhlaesiliinan lisäksi emännillä oli vain muutamia kotikutoisia esiliinoja. Vuonna 1750 alettiin länsisuomalaisessa pukeutumisessa käyttää valkoisten lisäksi värillisiä kankaita. Tyypillistä oli kankaan pystyraita kuviot, jotka olivat väriltään punaisia tai sinisiä.

1800-luvulla esiliina alkoi yleistyä koko maassa. Kooltaan se oli suhteellisen leveä ja ulottui noin 10 senttimetriä hameen helman yläpuolelle porvarispukujen esimerkin mukaan. Esiliinakankaat olivat varsin monenlaisia; kotikutoista pellava- tai puuvillapalttinaa ja villaa. Säkylän seudulla esiliinat olivat valkopohjaisia joissa oli raitoja. Pohjanmaalla esiliinat olivat jopa kaksi ja puoli kyynärää leveitä, jotka oli ommeltu hamekankaasta. Uudellamaalla ja Savossa valkoinen oli esiliinan väri, joissakin kylissä musta. Mustat ns. vihtoriini esiliinat ovat ajautuneet maaseudulle 1870-luvulla kyläkauppiaiden mukana tai niitä hankittiin kaupungista esim. vihkisormusta ostettaessa. Painokuvioisia karttuuniesiliinoja on tuotu Ruotsista ja Virosta ja näin ollen edustavat eurooppalaista tehdastuotantoa.

Tapana oli että leveät esiliinat poimutettiin ja laskostettiin. Vyötärönauhana oli esim. värikäs pirtanauha tai kankaasta tehty vyötärökaitale. Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalla kuviolliset kaatinnauhat olivat pitkiä ja ne sidottiin koristeellisesti eteen tai kupeelle. Esiliinan nauhojen solmiminen eteen tai kupeelle onkin vanhempi tapa kuin niiden solmiminen taakse. Perinteisessä esiliinassa ei ole ollut taskuja. Kankaat oli kudottu tiheiksi sekä tanakoiksi ja naapurit saattoivat käyttää yhteisiä loimia esiliinakankaita tehdessään.Esiliinalla on monia murrenimityksiä. Varsinais-Suomessa se on kerstukki, kerstuukki tai esna, muualla eteläisessä Suomessa esivaate tai esiliina. Pohjois-Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla kaati, Keski-ja Pohjois-Pohjanmaalla vyöliina tai vyöllinen. Vörkkeliä on paikoitellen käytetty Hämeessä ja Pohjois-Karjalassa.  Historiikin koonnut Terttu Lehtimäki.

Esiliina on kuulunut sekä arki- että juhlavaatetukseen. Arkena se on suojannut muita vaatekappaleita lialta ja kastumiselta. Vanhastaan ja varsinaisesti esiliina on ollut naimisissa olevien naisten pukine, ja sitä on pidetty jonkinlaisena kunniallisuuden merkkinä. Vanhojen uskomusten mukaan esiliinansa kasteleva saa juopon miehen, ja jos käyttää paikattua esiliinaa, saa aviottoman lapsen. Jossain päin miehet ovat myös katsoneet oikeudekseen nostella esiliinattoman naisen helmoja.

Esiliina oli aikoinaan siveyden suojavaate, mutta se myös varjeli naista "pahalta silmältä". Esiliinattoman naisen, siis nuoren neidon, turvallisuus – kunniallisuus ja seksuaalinen koskemattomuus – voitiin taata siten, että hänen mukaansa lähti esiliinaa käyttävä nainen. Näin vaate antoi nimen myös käyttäjälle: esiliina alkoi tarkoittaa sitä, yleensä vanhempaa, naista, joka toimii nuoren naisen suojelijana miesseurassa. Suomessa tämmöisiäesiliinoja on ollut säätyläispiireissä, ja tapa on tietysti peräisin Ruotsista. Nykyisinhän esiliinat suojelevat kansainvälisissä kauneuskilpailuissa missejä.

Maija Länsimäki
Julkaistu Helsingin Sanomissa 30.3.2004

 

Mekon suoja ja siveyden turva

Turun Sanomat 15.8.2004

 

Trendiesiliinaa tai pikkutuhmaa essua käyttävällä tuskin on aavistustakaan normeista, joita vaatekappaleen käyttämiseen kansan parissa liittyi vielä runsas sata vuotta sitten.

Kirkkomatkoilla ja oikeudessa todistajana ollessa naisen piti käyttää esiliinaa siviilisäädystä riippumatta. Naimisissa olevan naisen ei sopinut liikkua kodin ulkopuolella ilman esiliinaa.

- Sanonta ”ilman esiliinaa, ilman lainturvaa” kuvasi sitä, että naimisissa oleva nainen saattoi joutua ahdistelun kohteeksi ilman että ahdistelijaa rangaistiin. Perusteeksi riitti, ettei naisella ollut edessään esiliinaa. Näin tapahtui ainakin Pohjanmaalla ja Etelä-Hämeessä, kertoo esiliinan historiaa ja käyttöä tutkinut käsityötieteen opettaja Outi Sipilä.

Koskemattomuussäännön ulkopuolella olivat myös nuoret esiliinattomat naiset. Siksi heidän turvakseen tarvittiin vanhempi naishenkilö esiliinaksi eli suojelijaksi.

- Esiliina oli hyvän naisen tunnusmerkki, joka todisti kantajansa kotoisesta ja vaatimattomasta ahkeruudesta, huolellisuudesta ja isänmaallisuudesta. Ja tietenkin äitiydestä; yhä edelleen sanotaan että lapset ”roikkuvat äitinsä esiliinan helmoissa”, Sipilä muistuttaa.

Skandinaavisten kansanuskomusten mukaan esiliinan tärkein tehtävä oli suojata naisten sukupuolielimiä, ei suinkaan vaatteita.

- Odottava nainen ei saanut esiintyä julkisesti ilman esiliinaa. Raskautta piti piilotella pahalta silmältä. Jos nainen ryhtyi tyttölapsen kummiksi, piti hänen sitoa salaa esiliina hameensa alle - muutoin hän saattoi itse saada aviottoman lapsen, kertoo Outi Sipilä.

Tanskassa mentiin askel pidemmälle. Raskaana olevan kummitädin piti käyttää päällekkäin kahta esiliinaa, muuten kastettavasta lapsesta saattoi tulla huorahtava ja omasta syntymättömästä viallinen.

Raskaana olevan esiliinattoman naisen kohtaaminen oli erityisen epäonnista. Naisesta ikään kuin säteili pahoja voimia, kun suoja puuttui.

Esiliinoja käytettiin myös taikakaluina. Laittamalla karjasuojan ovelle emännän keittiöessu varmistettiin, ettei karja karkaa. Kotieläin saatiin kantavaksi sitomalla raskaana olevan naisen esiliina eläimen kaulaan.

Vain vanhempi, naimaiän ohittanut vanhapiika sai paikata esiliinaansa. Muiden ei sopinut käyttää eikä korjata rikkoutuneita taikakaluja. Essunsa paikanneelle naiselle tai hänen tyttärelleen sattui helposti moraalinen hairahdus. Seuraus oli sama, jos esiliinan kadotti tai pudotti vahingossa.

Esiliina on ollut naisten vaatekappale, mutta tietyissä ammateissa se on kuulunut miestenkin työasuun. Esimerkiksi nahkurit, sepät, suutarit, muurarit ja lasinpuhaltajat käyttivät nahasta valmistettua esiliinaa, ns. esinahkaa. Varsinais-Suomessa maalaismiesten arkiasuun kuului ulkotöissä rohdinmekon päällä pidettävä esiliina, kerstuukki.

Syynä esiliinojen yleistymiseen miesten työvaatteeksi pidetään keskiaikaisia käsikirjoituksia, joissa Kristus kuvataan pesemässä opetuslastensa jalkoja esiliina edessään.

1900-luvulla esiliinasta tuli osa emännän univormua. ”Keittiössä hellan ääressä täytyy olla tukeva, mieluummin tummahko esiliina, jossa noki ei tee esiliinaa likaisen näköiseksi, kun taas leipoessa, vuoteita valmistettaessa ja muissa sellaisissa töissä valkoinen esiliina, jossa tahrat näkyvät, on välttämätön”, valisti 1930-luvun Esiliina-kirja.

Pesuaine- ja pesukonemainoksissa perheenemännät esiintyivät usein hohtavan valkoiset esiliinat edessään.

- Myös palvelijattarien ja lasten opastaminen esiliinakulttuuriin oli emännän vastuulla. 1900-luvun alkupuolella sekä pienet tytöt että pojat käyttivät esiliinaa suojavaatteena. Varsinkin tyttöjen piti leikkiä hillitysti ja varjella esiliinojensa puhtautta, kertoo Outi Sipilä.

Pikkuäiti laittoi esiliinan myös nukelleen. Essut tehtiin tietenkin itse, ja ne olivat suosittuja joululahjoja. Kotiliedessä vuonna 1956 nukenasuja esiteltiin artikkelissa Joulupukin missikilpailu.

Esiliina oli osa kouluasua vielä 1950-luvulla varsinkin maaseudulla. Viimeiset esiliinat hävisivät luokkakuvista tyttöjen yltä 1960-luvulla. Nämä tytöt hylkäsivät kasvaessaan esiliinat, ja kotiäitien asuiksi tulivat iloisen väriset työtakit ja pitkäthousut.

Nyt esiliinat ovat taas arvossaan, kiitos television kokkiohjelmien.

- Esiliina on nykyään taloudesta huolehtijan tai ruoanlaitosta vastaavan rooliasu enemmän kuin emännän merkki, Sipilä sanoo.

Kun Kotikatu-sarjassa aiemmin työlleen omistautunut lakimies Pertti otti vastuulleen tyttärensä lasten huolehtimisen, hän alkoi käyttää esiliinaa. Salatuissa elämissä itsenäinen lakinainen Laura sai miesystävältään lahjaksi esiliinan ja tulistui pahanpäiväisesti.

Esiliinatutkijan omat esiliinat?

- Kolme löytyy. Tein vahakankaisen essun suojavaatteeksi, kun opiskeluaikana 1980-luvulla opettelin tekemään suutarintöitä. Esikoisen synnyttyä sain äidiltäni vauvanhoitoesiliinan, jota en juurikaan käyttänyt. Kun kuopuksen syntymän jälkeen olin pari vuotta kotona, iski hetkellinen hyvä äiti -syndrooma ja tein esiliinan, jota käytin keittiössä.

- Jossain syvällä sisimmässäni saatan uskoa, että esiliina edessä pullastakin tulee parempaa.